Aila Meriluoto

Aila Marjatta Meriluoto (Pieksämäki 10.1.1924), runoilija, suomentaja. Meriluodon esikoiskokoelma Lasimaalaus (1946) muodostui menestysteokseksi, josta syksyyn 1948 mennessä oli otettu kahdeksan painosta. Rohkea ja varma ääni, jolla Meriluoto sodanjälkeisistä tunneista, kivisistä jumalista, runoilijan työstä, luomisen pakosta, tuskasta ja helppoudesta - lasimaalarista, puusepästä, ompelijasta, kirkonrakentajasta, ruukunvalajasta, kauniiden asioiden tekijästä - otettiin ihastuneena vastaan. Varhaisrunot ovat riimillisiä, ja ensimmäisissä kokoelmissa on runsaasti maalausanalogioita. Toukokuun tai syksyn maisemakuvissa on mukana sielunmaisema: "mihin ikinä kosketat, sinuksi se muuttuu, sieluksesi". Luonto on myös erotiikan maisemaa. Ekspressionistisia runoja ja Rilke-suomennoksia sisältää kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952). Rakkaus ja pettymys saavat voimakkaan psykologisen kuvaston kokoelmassa Pahat unet (1958). Portaat (1961) on pohdiskelua kielen olemuksesta, tajuntamme myyttisistä kerrostumista. Psykologisten syväkerrosten suurien rakenteiden rinnalle tulevat myös ydintuhon maisemat. 1960-luvulla Meriluoto viehättyi luonnon ja Lapin eksotiikkaan, 1970-luvun vaihteen kokoelmat kertovat lähentymisestä arkipäivään. Asuminen Ruotsissa 1962-74 toi runouteen isänmaattornan ja kielettömän muuttajan ongelmat. Siirtolaisten ja sotalasten elämästä kertovat myös romaanit Peter, Peter (1971) ja Kotimaa kuin mies (1977). Omaelämäkerrallisissa teoksissa Lasimaalauksen läpi, Lasimaalaus ja päiväkirja vuosilta 1944-1947 (1986) ja Lauri Viita (1974; Meriluodon puoliso 1948-56) Meriluoto kuvaa sodanjälkeistä kirjallisuuselämää ja nuoren runoilijan elämäntuntoja. Hän on julkaissut myös lasten ja nuortenkirjoja sekä jännitysromaanin Sisar vesi, veli tuli (1979), suomentanut mm. Harry Martinsonin Aniaran ja Rainer Maria Rilken Duinon elegiat. Muita runoteoksia Asumattomiin (1963), Tuoddaris (1965), Silmämitta (1969), Elämästä (1972), Varokaa putoilevia enkeleitä (1977), Talvikaupunki (1980) ja Ruusujen sota (1988); Kootut runot (1976).

Aila Meriluodon runo Kahlaajatyttö kokoelmasta Lasimaalaus (1946) :

Kahlaajatyttö

Kahlasin veteen miettivin jaloin.

Katselin kauan. Nähdä aloin.

Ehtoo läheni aaltojen myötä

pasten jäljessä-liukuvaa yötä.

Tyyntyi läike ja kuvasti saaret,

taivaan, rannat, kaislojen kaaret.

Kaiken omistin, kuin vedenpinta.

Kirkasta rauhaa, hiljaisinta ...

Katsoin sieluuni, katsoin eteen. -

Solahti vieras airo veteen:

mies tuli soutaen selkiä pitkin.

Kuvastin särkyi. - Aamulla itkin.

Aila Meriluodon runo Miikal kokoelmasta Sairas tyttö tanssii (1952) :

Miikal

Jumala, miten halveksin.

Kapein huulin, hiuksin kiiltävin

minä seison ja halveksin.

Ja Daavid, Daavid tanssii.

Hän tanssii niukoin lannevöin,

levein, paljain rinnoin, hikisin,

ja vahvoin jaloin, kömpelöin

ja hiuksin leiskuvin.

Hän tanssii miehen elämää:

ylen paljasta, ylen leveää

hienraskain päivin, vahvoin öin ...

Hän tanssii eikä nää.

Minä näen. Hyvin selvään nään.

Hyvin suoraksi, hyvin pitkäks jään,

hyvin korkealle nostan pään.

Kapein varsin, tiukkaan verhotuin

ja tiukkaan puristetuin suin,

käsivarret kylkiin pusertain

minä seison vain ja halveksin ja nään,

kun Daavid, Daavid tanssii.

Hän on kuin suuri, hurja maa.

Hän vuorin pystyyn karahtaa,

ylen jyrkin, karkein seinämin ja

pelloin hedelmällisin,

ylen laajoin, rauhoittuu.

Ja hän on muodostuva maa,

hän huipun esiin pakottaa

yhä uuden, uuden tasangon,

vaan ei hän katselemaan jää,

ei tietämään: tämä on.

Oi ei - hän tahtoo edelleen,

hän tahtoo esiin vahvan maan

ja hallitsee sen tahdollaan,

vaan ei mieti: hallitsen.

Hän tahtoo niinkuin tanssien:

noin, noin hän jaloin tömistää,

noin käsin piittaamattomin

hän voimaa sinkoo tyhjyyteen,

mut ei hän tunne milloinkaan,

ei ehdi, nyt, nyt tuhlasin.

Vaan minä Miikal - minä puu,

puun varjo, tumma, ylhäinen

ja hyvin selvä - näen sen,

kuin itseäni tarkaten

nään: joka lehti erottuu,

ja näen: näen Daavidin,

ja näen: seison, halveksin

ja halveksin ja halveksin

ja Daavid, Daavid tanssii.

Aila Meriluodon runo Paita kokoelmasta Pahat unet (1958) :

Paita

Tein yhden paidan vain. En oikein osaa.

On sormet paksut, neula kovin ohut

ja lanka sykertyy ja harmaaksi se muuttuu,

en tiedä miksi.

On punospistoreiät eri kokoiset

ja välit eri pitkät, sotkuiset, en tiedä miksi.

Vaan kaukaa kyllä sievältä se näyttää.

Se nukkuu siinä nyt, sen ruumis sininen

ja koukistunut.

Paita on puhdas kyllä, sehän pestiin ensin.

Se näyttää kovin sievältä, se kyllä kelpaa

Jumalalle:
hänhän katsoo kovin kaukaa.

Aila Meriluodon runo Maamme kokoelmasta Portaat (1961) :

Maamme

Synnyinmaa: nämä mielen karvaat niityt

joille niukka sade on suolaheinän suonut,

myrkkykeison kattamat rannat, pilkahdus hulluruohon

ja katkera tatar pihoilla valloillaan.

Mutta leipä kasvaa oljen ja sinisen kukan:

oi tämä köyhyyden tuhlaus, nämä nälän puhtaat värit,

katkerat ja kirkkaat runoilijoitten maassa.

Kasvuaan pidätellen ynseät pellot täällä

karahtavat auraan ja silmän välttäessä

metsiin pujahtavat takaisin.

Vaan yhä syvemmälle metsä itse kulkee

karistaen polut kantapäillään,

seisoo itseensä vetäytyneenä soitten ja lampien luona,

kirpeä puolukka kihoaa kuin kipu,

mutta määrättömiin himertää

kanervan hidas rakkaus, sanomaton.

Joutomaa, tämä sielun hupeneva kaista

uneksijoitten leikkeihin luovutettu

aamuun asti: hyödytön lyyrillinen murhe,

tummien vesien itsetarkoitus

häviöön tuomitussa, maisemassa.

Ryskyen caterpillarit huomenna saapuvat, tänään

sydänmaa syvään hehkuun syttyy viimeiseen,

sen viimeinen iltarusko antaa,

viimeinen runo.

Tämä sivusto on asennettu palvelimelle, jota ylläpitää konkarit.net - Koulutusalan konkarien verkko