Suomi9000 sisällysluettelo

Sosiaaliset olot

Sosiaaliset olot

Suomi siirtyi 1960-70-luvulla maailman hyvinvointivaltioiden joukkoon ja Suomi on ollut noin viimeiset 20 vuotta bruttokansantuoton mukaan maailman 20 vauraimman valtion joukossa.

Toisen maailmansodan jälkeen ns. sosiaalimenojen osuus kansantulosta oli 6 %, mutta 1978 vastaava suhdeluku oli jo 23 %, joka luku edusti jo eurooppalaista huippua. Sodan jälkeen maassamme oli neljä elättäjää yhtä elätettävää kohti, mutta 1970-luvun lopulla enää 2,5.

Sosiaalipolitiikan keinoin yhteiskunta huolehtii siitä, että huono-osaisemmalle väestölle taataan kohtuullinen elämisen taso ja turvallisuus. Sosiaaliturvapolitiikan perinteisiä muotoja ovat sosiaalivakuutus, sosiaalipalvelut (päivähoitopaikat, kodinhoito, vanhusten asuntopalvelut) ja sosiaaliavustus. Vanhuuden ja työkyvyttömyyden turvaksi on kehitetty kansaneläkejärjestelmä. Työttömyyden varalta ovat perinteisesti olemassa eri ammattiryhmien työttömyysavustuskassat sekä niiden täydennykseksi on luotu työttömyyskorvausjärjestelmä.

Suomessa työikäisten miesten kuolleisuus on erittäin korkea. Pakollinen sairausvakuutuslaki tuli voimaan vuonna 1964. Terveydenhuoltohenkilöstön määrä on kasvanut nopeasti. Lääkäreitä oli vuonna 1950 Suomessa 1997 mutta vuonna 1975 jo 6701 sekä sairaanhoitajia vastaavasti 7051 ja 22810. Vastaavasti asukkaita sairaansijaa kohti oli 1950 vielä 135 mutta 1975 enää 66. Suomen imeväiskuolleisuus on maailman alhaisimpia.

Suomen sosiaalisille oloille on perinteisesti ollut ominaista alueellinen erilaisuus. Maan etelä- ja länsiosat ovat olleet lähes joka suhteessa paremmassa asemassa kuin itä- ja pohjoisosat. Näitä eroja on pyritty tasoittamaan sosiaalipolitiikan avulla.

Sosiaalimenoista työnantajat ovat yleensä rahoittaneet suurimman osan (47,3 % v.1978) valtion rahoittaessa menoista vajaan kolmanneksen (28,9 % v-78) lopunmenoerän jäädessä kuntien (14%) sekä vakuutettujen (10%) omalle vastuulle.

Työttömyydestä on tullut suuri yhteiskunnallinen pulma. Työttömyys on perinteisesti ollut kausiluontoista, itä- ja pohjoishakuista ja erityisesti nuorison ongelmana. Nykyisin työttömyydestä on saanut osansa kaikki väestö- ja ammattiryhmät sekä alueet. Työkyvyttömyyseläkeläisten määrä Suomessa on kansainvälisesti erittäin suuri. Työkyvyttömyys yleistyi merkittävästi, kun Suomessa vuorotyön osuus lisääntyi ja työtahti samanaikaisesti kiristyi. Työsuojelulainsäädännön voimaantultua työkyvyttömyysluvut jonkinverran pienenivät. Ks. myös Työllisyys ja tulonjako sekä Työttömät Euroopassa .

Asunto-olot ovat sodanjälkeisessä Suomessa elintason kohoamisen myötä parantuneet. Yksiöiden osuus asuntokannasta oli 1950 noin 20 %, mutta 1970 enää 12 % sekä vastaavat kaksioita koskevat luvut olivat 38 % ja 25 %. Asuinhuoneistojen keskikoko oli vuonna 1960 vain 51 neliötä, mutta 1975 jo 63 neliötä.

Vuoteen 1975 (suluissa vuoden 1950 vastaava %-luku) mennessä oli asuinhuoneistoista jo 61,5 (7,5)%:ssa kylpyhuone, 68,8 (7) %:ssa lämmin vesi, 74 (12,5)%:ssa keskuslämmitys, 75,7(18) %:ssa WC, 83,7 (25)%:ssa vesijohto ja 84,9 (28)%:ssa viemäri. Ahtaasti asuvien määrä oli Suomessa tuolloin keskimäärin 9,7 %, mutta Pohjois-Karjalan läänissä 23 %. Samanaikaisesti varustetasoltaan huonoksi katsottiin 24 % Uudenmaan läänin asunnoista, mutta samana vuonna Pohjois-Karjalan läänin asunnoista peräti 70 %. Vuonna 1975 Suomen asuntojen keskimääräinen pinta-ala henkeä kohti oli22,4 neliötä, asuinhuoneistoista oli omistusasuntoja 58,6 % ja vastaavasti työsuhde- tai vuokra-asuntoja 35,6 %.

Vuonna 1997 asumiskustannukset olivat keskiarvon alapuolella mm. Helsingissä, Porissa, Tampereella sekä Vaasassa, Jyväskylässä, Lahdessa, Oulussa ja Kuopiossa, joista viidessä viimemainitussa kaupungissa on korkea verotus.

Vuonna 1997 asumiskustannukset olivat keskiarvon yläpuolella mm. Lappeenrannassa, Turussa, Espoossa ja Hämeenlinnassa sekä Joensuussa, Vantaalla ja Kotkassa, joista kolmessa viimemainitussa kaupungissa on myös korkea verotus.

Eräiden kuntien kalleusjärjestys verojen ja asumiskustannusten (perheen vuositulot ovat 247 000 mk, kaksi lasta päivähoidossa) mukaan vuonna 1996 :

kallein kunta oli Multia noin 16500 mk keskiarvoa kalliimpi vuodessa ja sitä seurasivat kalleusjärjestyksessä;

Suolahti, Kemiö, Vimpeli, Liljendal (kaikki yli 10000 mk kalliimpia), Varkaus, Kokkola, Sonkajärvi, Porvoon mlk, Pyhäntä, Tyrnävä, Kotka (kaikki yli 8000 mk kalliimpia), Joroinen, Hämeenlinna, Haukipudas, Vahto, Jaala, Leppävirta, Iitti, Kiikala, Espoo, Lappeenranta (kaikki noin 6000 mk kalliimpia), Porvoo, Kaarina, Mikkeli, Kerava, Kolari, Kristiinankaupunki, Virrat, Lieksa (kaikki noin 4000 mk kalliimpia), Pylkänmäki, Humppila, Outokumpu, Pieksämäki, Oulainen, Naantali, Ranua, Närpiö, Kuhmoinen, Karstula, Padasjoki, Rääkkylä, Lumijoki (kaikki noin 2000 mk kalliimpia), Pudasjärvi, Punkaharju, Vaasa ja Noormarkku. Vehkalahti on keskiarvokunta ja muut kunnat ovat halvempia.

Tämä sivusto on asennettu palvelimelle, jota ylläpitää Compuline Oy Virtuaali.akatemia